Siirry pääsisältöön

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

 



Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu. 

Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historiaprojektin edetessä.

 

Menneinä vuosikymmeninä ravintolatoimintaa eivät harjoittaneet yksinomaan yritykset vaan usein myös erilaisilla yhdistyksillä oli omia ravintoloita. Esimerkiksi Tampereen Työväentalolla oli toiminut 1900-luvun alusta lähtien kaksi ravintolaa, josta toisessa voitiin jopa tanssia. Elettiin aikaa, jolloin kaupassa ja ravintolassakäynti saattoi sisältää myös ideologisen tai poliittisen kannanoton. Tampereen Liikeapulaisseuran jäsenet tuskin eksyivät Työväentalon ravintolaan. 

Liikeapulaisten ravintolatoiminta sai alkunsa kuitenkin lähes yksinomaan taloudellisista syistä. 200 neliön huoneistosta oli maksettava suurta vuokraa ja sen peittämiseksi päätettiin aluksi ottaa alivuokralaisia. Esimerkiksi tiistai- ja perjantai-iltaisin tiloja sai käyttöönsä Tampereen Shakkiklubi. Peli-iltojen vuokrilla katettiin vain noin neljä viidesosaa vuokrasta, joten yhdistyksessä päätettiin ryhtyä ravintoloitsijoiksi. ”Päätettiin avata oikea ihmisten vatsantäyttölaitos”. Maaherralta saatiin lupa ”Liikeväen Ravintolan” pitämiseen ja alkusyksystä vuonna 1930 ryhdyttiin kuumeisesti kunnostamaan tiloja viranomaisten vaatimukset täyttäviksi.

Ravintolan avajaiset pidettiin lokakuun 23. päivä vuonna 1930 ja aluksi henkilökuntaa oli neljä. Heti ensimmäisen aukiolopäivän runsas asiakasmäärä pakotti ottamaan yhden tarjoilijattaren lisää ja noin viikon päästä oli vielä otettava lisää ns. vuorottelija, joka pystyi ahkeroimaan sekä keittiössä että ruokasalin puolella. Tarjolla ns. seisova pöytä lounasaikaan klo 10-13 sekä päivällisaikaan klo 15:30-19. 

Suuret liikevoitot eivät olleet tavoitteena vaan lähinnä pyrittiin saamaan koko tilavuokra sekä tarjoamaan liikeapualaisväelle huokea ja laadukas ruokapaikka. Naisilta seisova pöytä maksoi 8,50 markaa (2,88 euroa) ja miehiltä 9 markkaa (3,05 euroa). Liikeapulainen lehdessä ravintolan kerrotaan käynnistyneen vilkkaasti ja yhdistyksen jäsenistökin oli ottanut ravintola heti omakseen. Tavoitteena oli, että liikeväki ei tulisi ravintolaan yksinomaan velvollisuudentunnosta vaan myös laadukas ruoka toimisi houkuttimena. Liikeapulaisten valtakunnallisessa lehdessä myös ulkopaikkakuntalaisia liiton jäseniä kehotettiin Tampereella käydessään poikkeamaan keskeisellä paikalla sijaitsevassa laadukkaassa ravintolassa.

 

Lähteet:

Liikeapulainen – Suomen Liikeapulaisliiton äänenkannattaja 19.12.1930

Tampereen Liikeapulaisseuran toimintakertomus v. 1930.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma