Siirry pääsisältöön

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

 

Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto.

Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä.

Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemmat, sillä varsinkin vähävaraisissa perheissä pienetkin tulot tulivat tarpeeseen. Lopulta sosiaalihallitus käynnisti liikeapulain muutoshankkeen ja huhtikuussa vuonna 1920 eduskunnalle hallitus esitti lapsityövoiman alaikärajan laskemista.

Hanke joutui kuitenkin vastatuuleen. Vuonna 1919 Washingtonissa järjestetyssä kansainvälisessä työkonferenssissa lapsityövoiman alaikärajaksi oli määrätty teollisuudessa 14 vuotta. Sosialidemokraatti kansanedustaja Matti Paasivuori muistutti, että tämän päätöksen unohtaminen saattaisi vaarantaa Suomen pääsyn Kansainliiton jäseneksi. Porvarillinen Liikeapulaisten liitto kannatti ikärajan alentamista, kun taas Liiketyöntekijäin liitto vastusti. Vähittäiskauppaisliiton mielestä 14-vuotias oli suorastaan jo liian vanha oppiakseen enää taitavaksi myyjäksi.

Vanha lainsäädäntö jäi voimaan, mutta sitä rikottiin yleisesti. Ammattientarkastajien valvota oli usein hyödytöntä, koska valvojat itsekin kannattivat alle 14 vuotiaiden työskentelyä kaupoissa. Kauppias sai yleensä tarkastuksessa puhtaat paperit, jos lapsi täytti ”lähiaikoina” 14 vuotta. Ikärajakeskustelu saatiin viimein loppumaan vuonna 1930, kun säädettiin uusi lasten- ja nuorten ammattityötä koskeva laki. Siinä noudatettiin Kansainvälisen työtoimiston (ILO) antamaa suositusta 14 vuoden alaikärajasta.

Juoksupojille ja juoksutytöille riitti kysyntää. Esimerkiksi 1930-luvulla kaupungeissa oli jatkuvasti pulaa asiapojista. Parhaimpia paikkoja olivat virastot ja konttorit, joista lähetettiin vain viestejä tai kirjeitä. Kaupoissa sen sijaan joutui tekemään raskastakin työtä, työntämään rattaita ja polkemaan kolmipyöräistä. Tilastojen mukaan liikeapulaisista noin kymmenisen prosenttia oli asiapoikia ja tyttöjä, jotka tekivät noin 8-9 tunnin mittaisia työpäiviä. Lauantain työpäivä saattoi kestää myös 8 tuntia. Lain mukaan työaika olisi pitänyt olla kuusi tuntia eikä lasten olisi kuulunut liikutella raskaita taakkoja. Ruokakaupan palveluksessa ollut asiapoika saattoi joutua kuljettamaan selässään asiakkaalle useamman kymmenen kilon painoisia kuormia. Suuremmat erät vietiin käsirattailla. 1920-luvulta lähtien asiapojat- ja tytöt kulkivat usein polkupyörillä. Kehitettiin erityinen pyörämalli, jonka eturattaan päälle oli kiinnitetty tavarateline. Kiikkerällä pyörällä piti sitten taiteilla kaupungin liikenteen seassa, säässä kuin säässä.

Entisten juoksupoikien muistelmat kertovat karusta raatamisesta. "Miten aikuiset saattoivat iloisesti katsoa, kun lapset työnsivät tai polkivat satojen kilojen taakkoja". Rattailla saattoi olla niin suuri kuorma tavaraa, että pientä työntäjää ei sen takaa nähnyt. Kuljetukset oli vietävä perille myös sateella ja pimeällä. Tavarat oli suojattava, mutta asiapojalle ei useinkaan riittänyt sadetakkia. Kaupunkien ulkopuolella peruna- ja jauhosäkit kuljetettiin rattailla, usein heikkokuntoisia teitä pitkin. Juoksutytöt joutuivat harvemmin kärryjä työntämään, mutta heitä oli paljon sisätyössä. Juoksutyttö saattoi hyräillä kulkiessaan tätä värssyä:"Juoksupojan muijaksi älä, Herra, saata; ikävä on nuoren työn käsikärryllä maata."

Lähteet: 

Hentilä, Marjaliisa, Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. 

Liiketyöväen liitto toimintakertomukset 1919-1920







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia