Siirry pääsisältöön

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

 

 

Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto.

Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa.

Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen väitettiin olleen yksi punaisen ajan harha-askelista. Yrityksistä huolimatta Paasikiven senaatti ei kumonnut lakia, mutta esimerkiksi ylityömääräyksiin tuli paljon lievennyksiä. Kauppaliikkeissä kahdeksantunnin työaikaan siirryttiin syksyllä vuonna 1918, mutta lainsäädännössä oli niin paljon poikkeuksia, että todellista kahdeksantuntista työaikaa noudatettiin ainoastaan teollisuudessa.

Vuonna 1919 säädettiin itsenäisen Suomen ensimmäinen työelämää koskeva laki: Laki kauppa-, konttori- ja varastoliikkeiden työoloista eli lyhyesti liikeapulaislaki. Alun perin lainsäädännöllä haluttiin säädellä lähes yksinomaan kauppojen aukioloa, mutta liikeapulaislakiin saatiin kuitenkin mukaan esimerkiksi lasten työntekoa rajoittavia määräyksiä. 

1920-30-lukujen työelämässä lainsäädännön ja todellisuuden ristiriita oli usein räikeä. Eikä tilanne ollut kaupan alalla yhtään sen parempi. Työaikalakia ja liikeapulaislakia ei noudatettu. Kaupat saivat olla auki pidempään kuin, mikä olisi ollut työntekijöiden työaika. Lain noudattamiseksi ei oltu myöskään aina valmiita palkkaamaan lisätyövoimaa. Ylitöistä ei maksettu erillistä korvausta, lapsilla teetettiin kahdeksantuntisia työpäiviä ja annettiin kannettavaksi suuria taakkoja. Työväenliikkeeseen kuuluneen liiketyöväenliiton kokoamien tietojen mukaan rikkomukset tapahtuivat usein työntekijöiden vapaasta tahdosta eikä suinkaan työnantajien pakottamana. Ammattiliiton oli vaikea puuttua rikkomuksiin, koska järjestäytymisaste oli edelleen heikko. 

Myös sunnuntaiaukiolosta keskusteltiin jo 1920-luvulla. Liikeapulaislaki mahdollisti maito-, leipä- ja kukkakauppojen aukiolon sunnuntaisin kello 06:00 alkaen. Kauppojen tuli olla kiinni aamukymmeneen mennessä. Tämä siitä syystä, että tuolloin maito ja leipä olivat tuoretuotteita, jota täytyi myydä päivittäin. Joidenkin kaupan työntekijöiden näkökulmasta tilanne oli vaikea, sillä ääritapauksissa jotkut työntekijät saattoivat saada sunnuntaivapaan vain muutaman kerran vuodessa. Muuten vapaapäivät osuivat arkipäiville. Vanha liikeapulaislaki oli lopulta voimassa aina vuoteen 1946 asti.

 

Lähteet:
Ala-Kapee, Pirjo & Valkonen, Marjaana, Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. SAK ry, 1982. 

Hentilä, Marjaliisa, Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry, 1999. 

Kertomus Suomen Kauppa- ja Liiketyöntekijäin Liiton toiminnasta 22. syyskuuta 1919 – 30 p:ään kesäkuuta 1921.

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia