Siirry pääsisältöön

Sata vuotta sitten toivuttiin espanjantaudista

Elintarviketilanne oli Suomessa sisällissodan jälkeen hälyttävä, mikä edisti influenssan kaltaisten tautien leviämistä. Kuvassa saksalaiset sotilaat jakavat ruokaa Helsingissä. Kuva: Museovirasto.

 

Vuosina 1918-1920 maailmaa koetellut espanjantauti tappoi arviolta 21- 50 miljoonaa ihmistä. Suomessa tauti aiheutti uuden katastrofin heti sisällissodan jälkeen, mikä näkyi yllättävän vähän ajan tiedostusvälineissä.

Vuosi 2020 muistetaan ennen kaikkea koronapandemiasta ja sama aihe näyttää pysyvän esillä myös alkaneena vuotena. Pandemioilla on pitkä historiansa. Ihmiskunta on säännöllisin väliajoin joutunut kohtamaan pandemioita, esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella koettiin maailmanlaajuinen espanjantautipandemia. Modernisoituva maailma edisti omalta osaltaan taudin leviämistä kehittyneiden liikenneyhteyksien muodossa. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan vuoksi suuria sotilasjoukkoja liikuteltiin paikasta toiseen. Taudin leviämistä edistivät tehokkaasti ensimmäinen maailmansota ja kehittyneet liikenneyhteydet.

Espanjantauti-pandemian tarkkaa alkamisajankohtaa ei tiedetä. Eurooppaan tauti rantautui amerikkalaisten sotilaiden mukana keväällä vuonna 1918. Yksittäisiä tapauksia oli ollut jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 1916 ranskalaisten sotilainen keskuudessa. ”Omituinen tauti Espanjasta” alkoi levitä nopeasti eri puolille Eurooppaa, myös Suomeen. Nimen ”espanjantauti” influenssa sai taudin dramaattisesta leviämisestä Espanjassa, missä lähes puolet väestöstä sairastui. Espanja ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan eikä maassa ollut lehdistösensuuria. Tästä syystä uutiset levisivät paremmin ja syntyi kuva ”espanjantaudista”, vaikka tapauksia oli kaikkialla Euroopassa.

Kesällä 1918 Suomeen saapunut tauti herätti ihmisissä pelkoa. Potilaille nousi nopeasti kuume, joka kehittyi nopeasti keuhkoputkentulehdukseksi. Hengenahdistus ja hapenpuute sai aikaan mahonginvärisiä läiskiä suun ympärille.  Monista potilaista levisi erikoista hajua. Potilaat yskivät verta, hapenpuutteessa monet hourailivat ja taudin rajuimmissa muodoissa potilas saattoi menehtyä tukehtumiseen muutamassa tunnissa.

Neljän aallon kurimus

Kesän 1918 aikana sanomalehdissä alkoi ilmestyä pikku-uutisia uudesta kulkutaudista: ”Espanjantauti on leviämään päin Tampereella”, todettiin Aamulehdessä. Aluksi tapaukset liittyivät tavalla tai toisella armeijaan ja Suomessa tuolloin olleisiin saksalaissotilaisiin. Esimerkiksi Hämeenlinnassa majailleen saksalaissotilaat sairastivat toukokuussa 1918 laajasti influenssaa. Karjalassa puolestaan isäntiä sairastui käytyään saksalaisten viranomaisten järjestämissä hevoshuutokaupoissa Viipurissa.

Myöhemmin syksyllä toisen tautiaallon aikana Tampereen hautausmaalle saatettiin päivittäin kymmeniä espanjantautiin kuolleita. Aliravitsemus edisti taudin tarttumista ja varsinkin sotavankileireillä tilanne oli karmea. Varovaisimpien arvioiden mukaan noin 2 300 punavankia menehtyi espanjantautiin, mutta todellisuudessa luku oli varmasti paljon suurempi. Kaikkiaan tautitapausten tilastoiminen oli puutteellista, varsinkin maaseudulla. Kaikkiaan espanjantautia iski Suomeen neljänä tautiaaltona. Ensimmäinen vuoden 1918 aikana, kaksi aalto vuonna 1919 ja viimeinen aalto tammikuusta 1920 alkaen.

 

Tarkkaa kuvaa vaikea saada

Tarkkoja tietoja espanjantautiin sairastuneista ja tautiin menehtyneistä ei voida koskaan tietää. Tautitapaukset tilastoja ainoastaan kaupungeissa, maaseudun piirilääkärien kuolinsyistä ilmoitettavissa kaavakkeissa ei ollut lainkaan saraketta influenssalle. Espanjantautia historiallisena ilmiönä tutkineen Eila Linnanmäen eri lähteistä kokoamien tietojen perusteella Häme ja Tampereen seutu eivät olleet pahinta tautialuetta. Nykyisen Pirkanmaan alueella vaikein tilanne oli syksyllä vuonna 1918, jolloin sairastavuus oli noin 80 henkeä tuhatta asukasta kohti. Valtakunnallinen taudinhuippu saavutettiin keväällä 1919 Uudellamaalla. Tuolloin sairastavuus oli lähes 160 henkeä tuhatta asukasta kohti.

 

Syksyllä 1918 kaikissa Suomen lääneissä kuolleisuus vähintään kaksinkertaistui, Viipurin läänissä jopa kolminkertaistui. Talvella 1920 vaikein tilanne oli Etelä-Suomessa. Kaikkiaan espanjantauti oli sisällissodan veroinen kriisi, vaikka se onkin jäänyt huomattavasti vähemmälle huomiolle. On arvioitu, että vuosina 1918-1919 Suomessa menehtyi 19 000 – 27 000 suomalaista ja vuonna 1920 puolestaan noin 6 000 henkeä. Todellinen luku lienee paljon suurempi.

 

Rajoituksia ja sairastuneita työntekijöitä

Vasta itsenäistyneellä ja sisällissodasta toipuvalla valtiolla oli heikot mahdollisuudet vastata pandemiaan. Syksyllä 1918 lääkintöhallitus antoi yleisölle ohjeita, joissa kehotettiin välttämään väkijoukkoja ja ahtaita julkisia tiloja. Henkilökohtaista puhtautta korostettiin, samoin käsienpesua. Asunnoissa kehotettiin pitämään huolta raittiista ilmasta. Käytännössä varsikin työväestön asuinaluilla näitä rajoituksia oli mahdotonta noudattaa. Asunnot olivat ahtaita ja perheet suuria.

Huono hygienia ei yksinomaan edistänyt espanjantaudin leviämistä. Sisällissodan jälkeen Suomessa kärsittiin pitkään vakavasta elintarvikepulasta, lapset olivat yleisesti alipainoisia ja keuhkotauti oli yleistä. Olematon sosiaaliturva pakotti työväestön käymään työssä myös puolikuntoisena, harvalla oli varaa jäädä kotiin toipumaan.

Kaupoissa ja muissa palvelualoilla työskennelleiden sairastamisesta ei ole olemassa tarkkaa tietoa. Helposti voidaan kuitenkin päätellä, että jatkuvat kontaktit muihin ihmisiin olivat omiaan saamaan tartuntoja. Esimerkiksi huhtikuussa vuonna 1919 Uuden Suomen Iltalehti uutisoi, että monissa pääkaupungin huomattavissa liikkeissä oli sattunut paljon henkilökunnan sairaustapauksia. Helsingin puhelinkeskuksen 160 työntekijästä 60 oli sairaana ja Kansallisosakepankin konttorin henkilökunnasta kymmenen kerrottiin olevan sairaana ja kahden jo kuolleen. Keskusosuusliike Hankkijan toimiston 200 hengen työntekijämäärästä yli 25 prosenttia oli sairaana.

Koettelemus muiden joukossa

Viime keväästä lähtien korona on hallinnut mediaa ylivoimaisesti. Espanjantaudin kohdalla reaktiot olivat kokonaan toisenlaiset. Tauti ei ollut etusivun uutinen eikä sitä esimerkiksi käsitelty lainkaan palvelualojen työntekijöiden omissa julkaisuissa. Miksi näin? Selityksiä täytyy etsiä silloisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomessa oli koettu traaginen sisällissota, joka istutti suomalaisten sieluihin vuosikymmeniä kestäneen trauman. Maassa vallitsi rauha, mutta sisällissodan lopputulos varjosti arkea pitkään. Espanjantautia väitöskirjassaan käsitellyt Elina Linnanmäki toteaa, että espanjantauti niputettiin yleisesti yhdeksi sodan seuraukseksi. Tauti oli yksi koettelemus muiden joukossa.


Lähteet:

Eila Linnanmäki: Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918-1920. SKS, 2020.

Aamulehti 1918-1920

Uuden Suomen Iltalehti 1919

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia