Siirry pääsisältöön

Paikallisen sopimisen autuus?


Työmarkkinoiden kehityssuunnasta ei ole viime vuosina vallinnut kovinkaan suurta yksimielisyyttä. Tässä pamilaisia mukana aktiivimallia vastustaneessa mielenosoituksessa Senaatintorilla helmikuussa 2018. Kuva: Keijo Laajisto / Museovirasto.

Lokakuun 1. päivä vuonna 2020 jää todennäköisesti suomalaisen työmarkkinajärjestelmän historiassa merkittäväksi päiväksi. Metsäteollisuus ry ilmoitti irtautuvansa työehtosopimustoiminnasta ja siirtyvänsä sopimaan työehdoista yritystasolle. Muutosta mainostetaan uudenlaisena sopimisen kulttuurina, joka hyödyttäisi ennen kaikkea metsäteollisuuden kilpailukykyä. Työntekijöiden hyödyt ovat jääneet tähän mennessä arvoitukseksi. Nähtäväksi jää tullaan kuulemaan muilta aloilta vastaavanlaisia ilmoituksia.  

Metsäteollisuuden ilmoitus on mielenkiintoinen, sillä sama teollisuuden ala on ollut aiemminkin suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä avainroolissa. Ilmoitus työehtosopimustoiminnan lopettamisesta merkitsee ainakin osittain paluutta vanhoihin perinteisiin, vaikka se tuotiin julkisuuteen uudistuksena. 1920-luvulla metsävuorineuvokset vastustivat kiivaasti työehtosopimuksia ja perusteluna oli tuolloinkin kilpailukyvyn säilyttäminen. Patruunat eivät halunneet neuvotella paikallisten ammattiosastojen kanssa. Sopimuksen katsottiin olevan yksinomaan työntekijän ja työnantajan välinen asia. Työmarkkinasuhteet olivat yksinomaan paikallisia, mikä oli omiaan lisäämään lakkoja ja synnyttämään jännitteitä. 

II maailmansodan jälkeen kollektiiviset työehtosopimukset yleistyivät Suomen työmarkkinoilla ja metsäteollisuus oli tälläkin kertaa pioneerina. Ensimmäinen valtakunnallinen, tiettyä teollisuuden alaa koskeva, työehtosopimus solmittiin paperiteollisuudessa vuonna 1945. Vuosikymmenien kuluessa Suomen työmarkkinajärjestelmään vakiintui kolmikanta, jossa valtiovalta auttoi osaltaan työmarkkinajärjestöjä löytämään neuvottelupöydässä yhteisen sävelen.

Kaupan piirissä työehtosopimusten asema oli pitkään ongelmallinen ja järjestelmä poikkesi suuresti isoista teollisuudenaloista. Paikallisia sopimuksia oli tehty jo 1910-luvulla, mutta alhainen järjestäytymisaste piti osastot heikkoina. Yksityiset työnantajat eivät halunneet sitoutua valtakunnalliseen palkkajärjestelmään ja esimerkiksi ikälisäkorotuksia pidettiin tarpeettomina. Yksityisellä kaupanalalla työehtosopimusten soveltaminen oli 1960-luvun alussa edelleen harvinaista. Liiketyönantajat olivat tehneet kyllä yleissopimuksia ammattiliittojen kanssa, mutta ne eivät sitoneet yksittäisiä kauppiaita. Vasta jos puolet työpaikan työntekijöitä kuului ammattiliittoon, oli kauppiaan neuvoteltava sopimuksesta ammattiosaston kanssa. Paikalliset neuvottelut palkoista olivat helposti vaikeita: palkka-asiat otettiin henkilökohtaisina ja seurauksena saattoi olla loukkaantumisia ja riitoja.  

1960-luvulla palkkoja alettiin viimein säädellä keskusliittojen välisillä sopimuksilla. Kun asioista oli jo näin sovittu paikallisesti ei syntynyt enää arvovaltakysymyksiä. Paikallisten ammattiosastojen tehtäväksi jäi näin ollen vain valvoa sopimusten toteutumista. Palvelualojen paikallinen neuvottelutoiminta on vain yksi esimerkki siitä, että paikallinen sopiminen ei ole ollut työmarkkinajärjestelmässä ainoa autuaaksi tekevä asia.

 

Lähde: Hentilä, Marjaliisa: Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry. 1999.

II maailmansodan jälkeen SAK ja ammattiliitot solmivat aktiivisesti valtakunnallisia työehtosopimuksia. Tätä myös vahvisti ammattiyhdistysliikkeen yhteiskunnallista painoarvoa. Kuvassa SAK:n edustajakokous 1940-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto.


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun liikeapulaisilla oli oma tenniskenttä

 Tampereen Jalkinekauppa Oy:n näyteikkuna Helsingissä 1930-luvun alussa. Museovirasto. Monilla suomalaisilla ammattialoilla edunvalvonnan historian vaiheet ovat yleensä kulkeneet selkeää aikajanaa. Esimerkiksi teollisuustyöväen edunvalvonta sai alkunsa 1800-1900-lukujen vaihteessa ammattiosastojen perustamisesta, minkä jälkeen saivat alkunsa myös valtakunnalliset ammattiliitot. Kaupan ja muiden palvelujen alalla kehitys ei ole ollut näin selväpiirteistä. Pirkanmaan Palvelualojen ammattiosasto 003:n juuret alkoivat kehittyä kahdesta varhaisesta palvelualojen ammattiosastosta Tampereella. Tässä postauksessa keskitytään näistä vanhimpaan eli vuonna 1895 perustettuun Tampereen Kauppa-apulaisseuraan. Neljä vuotta myöhemmin Kauppa-apulaisseuran nimi vaihtui Tampereen Liikeapulaisseuraksi. Samainen yhdistys oli aktiivisesti mukana myös liikeapulaisyhdistysten valtakunnallisessa yhteistyössä. Liikeapulaisten liitto perustettiin vuonna 1906 ja vuoden 1907 alusta lähtien liitto alkoi julka

PAM 003 ry:n historiahanke käynnistyy!

      Kev äällä 2019 Tampereen PAM 003 ry. päätti käynnistää laajan historiahankkeen, jonka lopputuloksena tullaan julkaisemaan laajasti palvelualan edunvalvontaa ja paikallisen rakennemuutoksen vaikutuksia käsittelevä historiateos. Tutkijana ja kirjoittajana toimin minä, Keijo Rantanen. Olen Nokialla asuva 46-vuotias historiantutkija ja tietokirjailija. Olen aiemmin kirjoittanut mm. Nokian tehdasyhdyskunnassa toimineen ammattiyhdistysliikkeen historiasta, Tampereen Työväenyhdistyksestä sekä työväen musiikkiharrastuksen vaiheista Suomessa. Tarkoituksena ei ole sulkeutua norsunluutorniin vuosiksi, minkä jälkeen valmis kirja tupsahtaa painosta ulos. Tässä blogissa käsitellään koko projektin ajan hankkeessa esiin nousevia teemoja ja seurataan samalla tamperelaisten ja pirkanmaalaisten palvelualan työntekijöiden vaiheita 1800-luvun puolelta aina nykypäivään asti. Tavoitteena on osoittaa, että historia ei ole pölyttynyttä ajanhukkaa vaan ajallinen perspektiivi auttaa ymmärtämään par

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia