Paikallisen sopimisen autuus?

Työmarkkinoiden kehityssuunnasta ei ole viime vuosina vallinnut kovinkaan suurta yksimielisyyttä. Tässä pamilaisia mukana aktiivimallia vastustaneessa mielenosoituksessa Senaatintorilla helmikuussa 2018. Kuva: Keijo Laajisto / Museovirasto.

Lokakuun 1. päivä vuonna 2020 jää todennäköisesti suomalaisen työmarkkinajärjestelmän historiassa merkittäväksi päiväksi. Metsäteollisuus ry ilmoitti irtautuvansa työehtosopimustoiminnasta ja siirtyvänsä sopimaan työehdoista yritystasolle. Muutosta mainostetaan uudenlaisena sopimisen kulttuurina, joka hyödyttäisi ennen kaikkea metsäteollisuuden kilpailukykyä. Työntekijöiden hyödyt ovat jääneet tähän mennessä arvoitukseksi. Nähtäväksi jää tullaan kuulemaan muilta aloilta vastaavanlaisia ilmoituksia.  

Metsäteollisuuden ilmoitus on mielenkiintoinen, sillä sama teollisuuden ala on ollut aiemminkin suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä avainroolissa. Ilmoitus työehtosopimustoiminnan lopettamisesta merkitsee ainakin osittain paluutta vanhoihin perinteisiin, vaikka se tuotiin julkisuuteen uudistuksena. 1920-luvulla metsävuorineuvokset vastustivat kiivaasti työehtosopimuksia ja perusteluna oli tuolloinkin kilpailukyvyn säilyttäminen. Patruunat eivät halunneet neuvotella paikallisten ammattiosastojen kanssa. Sopimuksen katsottiin olevan yksinomaan työntekijän ja työnantajan välinen asia. Työmarkkinasuhteet olivat yksinomaan paikallisia, mikä oli omiaan lisäämään lakkoja ja synnyttämään jännitteitä. 

II maailmansodan jälkeen kollektiiviset työehtosopimukset yleistyivät Suomen työmarkkinoilla ja metsäteollisuus oli tälläkin kertaa pioneerina. Ensimmäinen valtakunnallinen, tiettyä teollisuuden alaa koskeva, työehtosopimus solmittiin paperiteollisuudessa vuonna 1945. Vuosikymmenien kuluessa Suomen työmarkkinajärjestelmään vakiintui kolmikanta, jossa valtiovalta auttoi osaltaan työmarkkinajärjestöjä löytämään neuvottelupöydässä yhteisen sävelen.

Kaupan piirissä työehtosopimusten asema oli pitkään ongelmallinen ja järjestelmä poikkesi suuresti isoista teollisuudenaloista. Paikallisia sopimuksia oli tehty jo 1910-luvulla, mutta alhainen järjestäytymisaste piti osastot heikkoina. Yksityiset työnantajat eivät halunneet sitoutua valtakunnalliseen palkkajärjestelmään ja esimerkiksi ikälisäkorotuksia pidettiin tarpeettomina. Yksityisellä kaupanalalla työehtosopimusten soveltaminen oli 1960-luvun alussa edelleen harvinaista. Liiketyönantajat olivat tehneet kyllä yleissopimuksia ammattiliittojen kanssa, mutta ne eivät sitoneet yksittäisiä kauppiaita. Vasta jos puolet työpaikan työntekijöitä kuului ammattiliittoon, oli kauppiaan neuvoteltava sopimuksesta ammattiosaston kanssa. Paikalliset neuvottelut palkoista olivat helposti vaikeita: palkka-asiat otettiin henkilökohtaisina ja seurauksena saattoi olla loukkaantumisia ja riitoja.  

1960-luvulla palkkoja alettiin viimein säädellä keskusliittojen välisillä sopimuksilla. Kun asioista oli jo näin sovittu paikallisesti ei syntynyt enää arvovaltakysymyksiä. Paikallisten ammattiosastojen tehtäväksi jäi näin ollen vain valvoa sopimusten toteutumista. Palvelualojen paikallinen neuvottelutoiminta on vain yksi esimerkki siitä, että paikallinen sopiminen ei ole ollut työmarkkinajärjestelmässä ainoa autuaaksi tekevä asia.

 

Lähde: Hentilä, Marjaliisa: Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry. 1999.

II maailmansodan jälkeen SAK ja ammattiliitot solmivat aktiivisesti valtakunnallisia työehtosopimuksia. Tätä myös vahvisti ammattiyhdistysliikkeen yhteiskunnallista painoarvoa. Kuvassa SAK:n edustajakokous 1940-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto.