Siirry pääsisältöön

Paikallisen sopimisen autuus?


Työmarkkinoiden kehityssuunnasta ei ole viime vuosina vallinnut kovinkaan suurta yksimielisyyttä. Tässä pamilaisia mukana aktiivimallia vastustaneessa mielenosoituksessa Senaatintorilla helmikuussa 2018. Kuva: Keijo Laajisto / Museovirasto.

Lokakuun 1. päivä vuonna 2020 jää todennäköisesti suomalaisen työmarkkinajärjestelmän historiassa merkittäväksi päiväksi. Metsäteollisuus ry ilmoitti irtautuvansa työehtosopimustoiminnasta ja siirtyvänsä sopimaan työehdoista yritystasolle. Muutosta mainostetaan uudenlaisena sopimisen kulttuurina, joka hyödyttäisi ennen kaikkea metsäteollisuuden kilpailukykyä. Työntekijöiden hyödyt ovat jääneet tähän mennessä arvoitukseksi. Nähtäväksi jää tullaan kuulemaan muilta aloilta vastaavanlaisia ilmoituksia.  

Metsäteollisuuden ilmoitus on mielenkiintoinen, sillä sama teollisuuden ala on ollut aiemminkin suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä avainroolissa. Ilmoitus työehtosopimustoiminnan lopettamisesta merkitsee ainakin osittain paluutta vanhoihin perinteisiin, vaikka se tuotiin julkisuuteen uudistuksena. 1920-luvulla metsävuorineuvokset vastustivat kiivaasti työehtosopimuksia ja perusteluna oli tuolloinkin kilpailukyvyn säilyttäminen. Patruunat eivät halunneet neuvotella paikallisten ammattiosastojen kanssa. Sopimuksen katsottiin olevan yksinomaan työntekijän ja työnantajan välinen asia. Työmarkkinasuhteet olivat yksinomaan paikallisia, mikä oli omiaan lisäämään lakkoja ja synnyttämään jännitteitä. 

II maailmansodan jälkeen kollektiiviset työehtosopimukset yleistyivät Suomen työmarkkinoilla ja metsäteollisuus oli tälläkin kertaa pioneerina. Ensimmäinen valtakunnallinen, tiettyä teollisuuden alaa koskeva, työehtosopimus solmittiin paperiteollisuudessa vuonna 1945. Vuosikymmenien kuluessa Suomen työmarkkinajärjestelmään vakiintui kolmikanta, jossa valtiovalta auttoi osaltaan työmarkkinajärjestöjä löytämään neuvottelupöydässä yhteisen sävelen.

Kaupan piirissä työehtosopimusten asema oli pitkään ongelmallinen ja järjestelmä poikkesi suuresti isoista teollisuudenaloista. Paikallisia sopimuksia oli tehty jo 1910-luvulla, mutta alhainen järjestäytymisaste piti osastot heikkoina. Yksityiset työnantajat eivät halunneet sitoutua valtakunnalliseen palkkajärjestelmään ja esimerkiksi ikälisäkorotuksia pidettiin tarpeettomina. Yksityisellä kaupanalalla työehtosopimusten soveltaminen oli 1960-luvun alussa edelleen harvinaista. Liiketyönantajat olivat tehneet kyllä yleissopimuksia ammattiliittojen kanssa, mutta ne eivät sitoneet yksittäisiä kauppiaita. Vasta jos puolet työpaikan työntekijöitä kuului ammattiliittoon, oli kauppiaan neuvoteltava sopimuksesta ammattiosaston kanssa. Paikalliset neuvottelut palkoista olivat helposti vaikeita: palkka-asiat otettiin henkilökohtaisina ja seurauksena saattoi olla loukkaantumisia ja riitoja.  

1960-luvulla palkkoja alettiin viimein säädellä keskusliittojen välisillä sopimuksilla. Kun asioista oli jo näin sovittu paikallisesti ei syntynyt enää arvovaltakysymyksiä. Paikallisten ammattiosastojen tehtäväksi jäi näin ollen vain valvoa sopimusten toteutumista. Palvelualojen paikallinen neuvottelutoiminta on vain yksi esimerkki siitä, että paikallinen sopiminen ei ole ollut työmarkkinajärjestelmässä ainoa autuaaksi tekevä asia.

 

Lähde: Hentilä, Marjaliisa: Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry. 1999.

II maailmansodan jälkeen SAK ja ammattiliitot solmivat aktiivisesti valtakunnallisia työehtosopimuksia. Tätä myös vahvisti ammattiyhdistysliikkeen yhteiskunnallista painoarvoa. Kuvassa SAK:n edustajakokous 1940-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto.


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia