Siirry pääsisältöön

Ammattiosastoista liitoiksi

 

Herrain hattuosasasto Maria Waltosen vaateliikkeessä Helsingissä v. 1928. Museovirasto

Koska ammattiyhdistysliike sai alkunsa? Tarkkaa päivämäärää ja vuosilukua ei voida sanoa. Monien ammattiliittojen sukupuut ovat usein mutkikkaita ja niiden hahmottaminen voi olla nykyihmiselle äärimmäisen vaikeaa. Mistä tämä monimutkaisuus johtuu? Ennen kaikkea siitä, että ammattiyhdistystoimintaan aktivoi aluksi vahva ammatti-identiteetti. Vuonna 1907 perustettuun Suomen Ammattijärjestöön kuului 48 ammattiliittoa, nykyään SAK:n jäsenenä on 22 ammattiliittoa. Hyvinkin pienillä ammattiryhmillä saattoi olla oma ammattiliitto ja liittorajoista oltiin hyvin tarkkoja. Ensimmäisiä ammatillisia yhdistyksiä oli perustettu jo 1850-60-luvulla, mutta tämän päivän ihminen ei niitä ammattiosastoiksi tunnistaisi. 1800-luvun lopulla virisi erilaista kansalaistoimintaa, jossa keskityttiin mm. raittiuden edistämiseen, sivistykseen ja hyväntekeväisyyteen. Ammattiosastoja perustettiin hyvin palkatuille ja ammattitaitoa vaativille aloille. Nykyisen kaltaisiin ammattiosastoihin oli vielä pitkä matka kuljettavana. Vähitellen syntyi tarvetta valtakunnalliseen yhteistyöhön ja ryhdyttiin perustamaan ammattiliittoja. Ensimmäinen ammattiliitto perustettiin kirjapainoteollisuuteen vuonna 1894. Varsinkin suurissa tehtaissa ammattiliittojen tiheä verkosto aiheutti ongelmia. Samalla työpaikalla työntekijät saattoivat kuulua lukuisiin eri liittoihin, mikä hankaloitti edunvalvontaa. Sama tilanne oli myös kaupan alalla, jossa järjestäytymisen vaiheet olivat värikkäitä jamonivaiheisia, usein riitaisiakin. 

Vuoden 1905 suurlakko aktivoi suomalaiset vaatimaan yleistä äänioikeutta. Samalla laajat työläisjoukot heräsivät ensimmäistä kertaa vaatimaan konkreettisia parannuksia olosuhteisiinsa. Osa kaupanalan työntekijöistä suhtautui näihin tapahtumiin epäillen. Liikeapulaisyhdistykset eivät halunneet rikkoa suhteitaan työnantajiin, kauppiasjärjestöille lähetettiin sovinnollisia pyyntöjä, ei vaatimuksia. Ne eivät olleet ammattiosastoja siinä mielessä, kuin me nykyään ammattiosaston ymmärrämme. Pirkanmaan palvelualojen ammattiosasto 003:n vanhin edeltäjä oli nimenomaan tällainen yhdistys, joka oli nimeltään Tampereen Kauppa-apulaisseura.

Kaikkia kaupanalan työntekijöitä tämä ei tyydyttänyt, joten vuodesta 1905 lähtien alettiin perustaa liikeapulaisammattiosastoja. Näitä ei tule sekoittaa liikeapulaisyhdistyksiin.  Palvelualan edunvalvonnan alkuvaiheissa kenttä oli näin jakautunut kahteen ryhmään, joiden maailmankatsomus oli hyvin toisenlainen. Työväenhenkiset liikeapulaisammattiosastot samaistuivat työväenliikkeeseen, kun taas porvarilliset liikeapulaisyhdistykset mm. kielsivät jäseniään työskentelemästä osuusliikkeissä. Poliittiset jaot ja raja-aidat olivat 1900-luvun alun Suomessa hyvin konkreettisia ja niillä oli todellista merkitystä ihmisten arkeen.  

1920-luvulle asti palvelualan työntekijöiden järjestökenttä oli hajanainen, sillä kaupan alan työntekijöitä kuului kolmeen ammattiliittoon. Monelle saattaa olla yllätys, että järjestäytyneistä kaupan alan työntekijöistä vain alle kolmasosa kuului ns. työväenhenkiseen Suomen Kauppa- ja Liiketyöntekijöiden Liittoon. Paremmin palkatut miespuoliset liikeapulaiset olivat puolestaan Suomen Liikeapulaisyhdistysten liiton jäseniä. Näiden lisäksi kentällä toimi vielä ruotsinkielinen konttoristien liitto.

Palvelualoilla työväenhenkisen järjestäytymisen pioneereja olivat hevosmiehet ja varasto- ja sekä kuljetustyöntekijät, joita kutsuttiin miespalvelijoiksi. Ensimmäinen liiketyöntekijöiden ammattiosasto perustetiin Viipurissa vuonna 1899. Aluksi yhdistyksessä olivat mukana myös kauppiaat, mutta he jäivät pois seuravana vuonna. He eivät hyväksyneet vaatimusta työnajan lyhentämisestä. Järjestäytyminen eteni hitaasti, vuoteen 1910 mennessä liiketyöntekijöiden ammattiosastot toimivat ainoastaan Turussa, Viipurissa, Helsingissä ja vuodesta 1907 lähtien myös Tampereella. Näihin osastoihin kuului ruumiillisen työn tekijöitä, joille sopivan ammattiliiton löytäminen oli vaikeaa. Ajo- ja varastomiesten johtamat ammattiosastot päättivät vuonna 1912 liittyä Suomen Kuljetustyöntekijäin Liittoon. 

Vielä oli monta vaihetta tutkittavana, ennen kuin päästään nykyiseen Palvelualojen Ammattiliittoon.

 

 

Lähteet:
Hentilä, Marjaliisa. Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry, 1999. 

Liiketyöntekijät yhteistyössä. 25 vuotta Suomen Liiketyöntekijäin Liiton toimintaa. Tampere, 1942.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia