Siirry pääsisältöön

Puotipoikia, kauppa-apulaisia, myyjättäriä



 
 
Helsinkiläisten kauppa-apulaisten mieskuoro 1890-luvulla. Museovirasto.
 
 
 
Kauppa-apulaiset – kaupallisen alan vanhin ammattikunta


Suomen historiassa kauppojen toiminta on ollut vapaata suhteellisen vähän aikaa,vuoteen 1868 saakka kaupankäynti oli vain harvojen etuoikeus. Kaupat toimivat suurten laivanvarustaja-teollisuusharjoittajien johtamien kauppahuoneiden ehdoilla. Kaikkiaan Suomessa oli 1800-luvun puolivälissä noin 1100 kauppiasta. Kauppiaiden palveluksessa työskenteli yleensä miespuolisia kauppa-apulaisia, joiden ura oli alkanut yleensä nuorena puotipoikana. Neljän vuoden ajan työskentely kauppa-apulaisena riitti kauppiaan tutkinnon suorittamiseen. 

Kauppa-apulaisen täytyi hallita mm. koti- ja ulkomaiset mitat, vekselit ja rahalajit, kirjanpitoa sekä kauppakirjeenvaihtoa. Korkea ammattitaito takasi heille hyvän aseman työmarkkinoilla, joten kauppa-apulaiset kuuluivat työväestön palkkaeliittiin. Kaupan vapauduttua vuonna 1868 vanha ammattikuntainen järjestelmä vähitellen menetti merkityksensä.

Säädöksistä huolimatta kauppa-apulaisen ammatissa toimi 1800-luvulla myös naisia. Suomen ensimmäiset naispuoliset kauppa-apulaiset kirjattiin väestötilastoihin vuonna 1805. Tampereella ensimmäinen naispuolinen kauppa-apulainen mainitaan kuitenkin vasta vuonna 1870. Helsingissä samaan aikaan naisten osuus kauppa-apulaisista oli jo 28 prosenttia. Ammattikuntalaitoksen lopettaminen avasi lopullisesti palkkatyön myös naisille. Täysivaltaiset 25 vuotta täyttäneet naimattomat naiset saivat oikeuden harjoittaa kauppaa ja muita elinkeinoja.

Sukupuoli määrää työnjaon
Naisten tullessa kaupan alalle samalla kauppapuoteihin alkoi juurtua omavaraistaloudesta ja teollisuudesta tuttu jako naisten ja miesten töihin. Naisten tehtävänä oli myydä tuotteita, joita he myös valmistivat tai käsittelivät kotitaloudessa. Teollisesti valmistettujen pikkutavaroiden, vaatteiden ja elintarvikkeiden vähittäismyynnin lisääntyminen oli vahvasti kytköksissä naiskauppa-apulaisten yleistymiseen. Esimerkiksi elintarvikkeiden punnitseminen ei ollutkaan enää miehelle sopivaa työtä. Työnjako perustui usein myös kaupassa tuotteiden painoon. Naiset myivät kevyempiä tuotteita, miehet painavampia. Maitoa ja kukkia myivät vain naiset, lihakaupoissa miehet myivät naisille ja rautakaupoissa miehet miehille.

Järjestäytymisen ensiaskeleita
Tampere oli 1800-luvulla teollistuvan Suomen kesken, aina todellinen tehdaskaupunki. Palkkatyö lisäsi kauppojen asiakaskuntaa ja uusia liikkeitä perustettiin. Kaupanalan työntekijöiden määrä lisääntyi ja viimeistään 1880-luvulla myös kauppa-apulaisista oli muodostunut oma ryhmänsä paikallisen työväestön keskuuteen. Vuonna 1890 Tampereella työskenteli 244 kauppa-apulaista, joista 84 oli naisia.

1800-luvun lopulla osana kansalaisyhteiskunnan syntyä käynnistyi myös erilaisten ammattikuntien järjestäytyminen. Aktiivisimpia olivat ammattiryhmät, joilla oli suhteellisen korkea tulotaso, ammattitaitoa sekä jonkin verran koulutusta. Tällaisia työntekijöitä olivat rakennustyömaiden maalarit, muurarit ja puusepät, räätälit, suutarit ja kirjapainojen työntekijät. Myös kauppa-apulaisten monipuolinen osaaminen nosti heidät järjestäytymisen pioneereiksi. Elettiin ns. wrightiläisen työväenliikkeen aikaa, jolloin ei vielä kyseenalaistettu työntekijän ja työnantajan suhteen perusteita. Järjestäytymisessä tamperelaiset kauppa-apulaiset olivat paikallisia pioneereja. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaupan työläisen liukuva työaika 1920-luvulla

    Maaseudulla kaupat saivat olla lainmukaan auki kaksitoista tuntia. Todellisuudessa aukiolo oli hyvin liukuvaa. Kuvassa sekatavarakauppa Suojärvellä. Museovirasto. Siirtyminen kahdeksantuntiseen työpäivään oli epäilemättä yksi suomalaisen työmarkkinajärjestelmän suuria edistysaskeleita. 1890-luvulta lähtien se oli ollut Suomen työväenliikkeen yksi keskeisistä tavoitteista ja vaatimuksista. Työväenliikkeen valkopartainen oppi-isä Nils af Ursin kirjoitti vuonna 1896 Työmieslehdessä eurooppalaisista tutkimuksista, joissa vakuutettiin kahdeksantuntisen työpäivän hyviä vaikutuksia työväestölle. Työn lisäksi työväestölle jäisi mahdollisuuksia myös henkiseen kasvuun. Vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä tuli tutuksi mm. vappumielenosoituksissa. Sosialidemokraattienemmistöinen eduskunta vahvisti Suomen itsenäistymisen aattona, marraskuussa 1917 lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Sisällissodan jälkeen työnantajapiirit pyrkivät parhaansa mukaan vesittämään työaikalakia, sillä sen

Juoksupoikia, juoksutyttöjä

  Sähkeitä kuljettaneet lennätinpojat ovat saaneet käyttöönsä komeat univormut. Kuva Helsingistä 1930-luvulta. Museovirasto. Alaikäisten työssäkäynti osa ennen sotia luonnollinen osa suomalaista arkea. Työläisperheille kyse oli elannosta, kun taas sivistyneistön mielestä työnteon avulla voitiin suojella lasten ja nuorten moraalia. Kaupungeissa ja pienemmissä asutuskeskuksissa varsinkin pojat tekivät erilaisia tilapäistöitä. Kengänkiillottajat ja sanomalehtipojat olivat luonnollinen osa kaupunkien katukuvaa. Kaupat ja muut palvelut olivat teollisuuden ohella alaikäisten tärkeimpiä työllistäjiä. Liikeapulaislaissa lapsityövoiman alaikärajaksi määrättiin 14 vuotta, mikä herätti 1920-luvun alussa jyrkkää vastustusta. Kauppiaiden mukaan juuri 12-14 vuotiaat olivat kaikkein halukkaimpia juoksupojiksi- ja tytöiksi. Vanhempia tällaiset tehtävät eivät enää kiinnostaneet ja esimerkiksi 15-vuotiaalle olisi pitänyt kauppiaan maksaa parempaa palkkaa. Tyytymättömiä olivat myös monet vanhemma

Liikeapulaisten "vatsantäyttölaitos"

  Vuonna 1930 Tampereen Liikeapulaisseura oli jo varsin vakiintunut tamperelainen yhdistys, mutta sen ”huoneistokysymys” oli edelleen ratkaisematta. Suuremmat yleisötilaisuudet oli pidetty perinteisesti Tampereen Kauppaoppilaitoksella, mutta muu kerhotoiminta kaipasi pysyvämpää ja kodikkaampaa pitopaikkaa. Oman talon rakentamista tai huoneisto-osakkeiden ostamistakin harkittiin, mutta yhdistyksen rahavarat eivät tähän antaneet mahdollisuuksia. Tampereen Työväentalolla toimimista ei edes harkittu.  Taloudelliset realiteetit pakottivat yhdistyksen etsimään eri puolilta Tamperetta sopivaa vuokrahuoneistoa. Osoitteessa Itäinenkatu 18 viimein onnisti. Tarjolla lähes 200 neliön huoneisto, johon kuului viisi huonetta, keittiö sekä eteishalli. Nykyään Itäisenkadun nimi on Aleksis Kiven katu ja PAM003:n toimisto toimii edelleen samassa osoitteessa Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Alkuperäinen rakennus on aikanaan purettu tontilta ja ehkä tarkka ajankohta vielä selviää historia